• about
• contact
• news
• links

NINA BACKMAN




Living room - Berlin Art Project


Living Room – A chandelier, a weathered chair, delicate paper collages and bombarded work on canvas transform the exhibition space into a domestic interior, a room bearing the traces of life. Who lives here and what does the furniture have say about it’s residents?

The centerpiece of the exhibition is a glittering chandelier, and elaborate light that we might know from our own living rooms. What makes this sculpture special is its material: sugar, 500 hand – crafted sugar crystals carefully arranged by the artist. In titling it “ Sweet little lies”, Backman gives the viewer some indication of the meaning behind it. There is fragility and vulnerability in every beauty. How do we live or how do we want to live? To what values do we follow? the work raises questions as to what degree Backman`s work is a search for clues at all, it asks questions rather than provide answers and gives us models to live by.

A wooden chair, positioned in the middle of the room, is an invitation to visitors to linger, to stay and sit for a while. The chair, including it’s Title “ Help me, I’m God” is a found artifact from the streets of Berlin. The transformation of existing materials into a work of artist alludes to issues of identity and multiculturalism and point to some of the artist’s centrals concerns.

“ He loves me, he loves me not” – a marguerite shot with a shotgun – the title of the work is as at the same time her description: Backman had the canvas and therefore also the flower petals shot trough with a gun, hinting at the ambivalence between beauty and fragility, not only within the piece but also in our own lives. Completing the exhibition concept is a selection of paper collages: In From “ crisis to creativity” or How much joy can you stand?, the artist reflects on beauty and transience, hopes and fears as well as technical progress and the environmental movement of our times. Ever present are art – historical references, such as that to the notion of vanities, for instance.

Backman, who works in the margin between stage design, installation and performance, confronts the viewer with the problem of mankind. Her work asks about life concepts, identities and values. With Living Room, she presents a poetic and aesthetic body of artworks accessible to every viewer.


Chasing identities, by Mika Hannula for Aino

Some things stay the same, they remain coherently constant. There is a woman. It is the same woman all the way, both in the photographs and in the videos. She is always wearing a costume, the very same costume. Yet within this repetition of the same, something important is changing. Something is on the move; something is definitely on the move.

This is the series of work by the Finnish born and Berlin based artist Nina Backman. It is herself in the photos. These works that are performative acts in front of the camera. It is a series that started in the year 2006 and it keeps on growing, being actualized in various forms of installations.

The costume she wears is not innocent. It carries a heavy load of symbolic evidence and gravity with it. Neither is the title of the series just a neutral denominator. It is called Aino, referring to one of the central characters in the Finnish national epic called Kalevala, a collection of oral histories that was first brought together in 1835. Both the dress and the figure Aino are nearly impossible to disentangle from the grounding myths of the Finnish national romantic ideology and social imagination.

Yet with Nina Backman’s work series, these symbols and stories are not static, and they are not given. They are not kept in captivity of the past. They are actualized, brought to the present with a sense and sensitivity in connection to their distinguished past. They are constructed and they are contested.

It is not so much only what is made into an event, shaped to be opened up and questioned, but how Nina Backman does it with her carefully chosen settings and visual means which then deliberately twist the expectations and make something else out of the premises. This act of distancing but keeping the closeness to the source is remarkably present and fine tuned in her interpretation of the character Aino.

In the Kalevala epic, Aino is a one of the sadder figures. To call her tragic is self-evident, but on the face of it, her story is one of a victim. In short, this beautiful woman has a strong will. She is promised as a wife to a great old man, but she refuses to marry him. As the most dramatic gesture against this arranged marriage, she chooses to drown herself. The common interpretation ranges from Aino as someone who suffers because of her gender or because of her unwillingness to submit to the accepted roles and customs. But Aino would not be a character in an epic if it would not been possible to read and act the figure in an alternative way.

For Nina Backman, Aino is not simply a victim. She is not a glorified hero of self-empowerment, but she becomes an example of the mythical powers of transformation. With the drowning, something ends while something else is just about to emerge, just about to begin. And it is precisely this point of transgression that Backman is interested in – and what she keeps addressing and challenging. It is not the transformation from black to white, from one extreme to the other, but a chance that highlights all the variables of the shades of colors available. And yes, this in-betweenness, this domain of never ceasing unbalance is the domain of chance. It is the site for hope.

It is the hope for us being able to act differently, to make our moves so that they alter the ways where we are and how we are there. In this process of give and take, leaving and entering the scene of the act, the scene of the crime of passion, it is essential to comprehend that we are not completely inside or outside. We are both-and; we are part of the problem, part of the mess. We are chasing identities, which keep annoying, harassing and attacking us. We are emotional hooligans.

However, the re-making and re-enacting the character of Aino is not only taking place in the personal level. With her series of works, Nina Backman is putting the finger where it for certainly hurts. She is confronting the nostalgia and the romantic illusions connected to the current phenomena of the rise of the far-right parties in the European democracies. Strangely enough, it finds it target especially in Finland where the xenophobic and openly racist party called the Essential Finns is also trying to re-activate the national epic, seeing its world-view as the proper aim and guiding light for contemporary times.

Whereas the vulgarly politicized version is locked into the evident nostalgia and hallucinating longing back for the imagined golden years of early 20th century, Backman refuses to accept the passive role of the suspected outsider and the other. This time, the outsider and the other are already inside in. And this time around, she is not just cute, and not shy. She is clever, and she does not stand still. She re-activates the connections between the past, the present and the future. She keeps on moving. Not the mountain, but the ways we see what it means to be right here, right now.


AN EPIPHANY ON A BERLIN SIDE STREET

Nina Backman’s art isn’t based on any one way of producing art, or one style, nor is it confined to one medium or scale. That is why mere limits of expression will not prevent the artist in realizing any subject that is of interest to her. Until now, her work has consisted of photographs, photo painting, sculpture, performance and film. A visit to her latest exhibition shows that the list keeps growing.

Viewed from a Modernist perspective, this could be taken to mean the identity of the artist is fragmented or unstable. However, the canon doesn’t bind Backman in any way. In the exhibition one notices that, above all else, the radical avant-garde tradition inspires her, when ever it seems necessary, to decisive and finally also productive exceptions.

The change is not the purpose itself. Instead, it follows certain active goals set for art. For subjects dealing with life and reality, it is important to find the most specific and purposeful form of expression. This does not, however, mean a lack of conceptual depth. Even very different works of art are united, not only by a certain inner plot, but also by the poetic sensibility that is characteristic of Nina Backman’s art. It shows in the visualization of the subject, level of craftsmanship as well as the atmosphere created through the careful placement of the work.

The exhibition is dominated by the installation “Help me, I’m God!”. According to the artist, a group of panelists on BBC World initially inspired this piece. Their discussion about the rights of female Muslims to marry outside of the Muslim faith provoked thoughts about religious laws that discriminate against women; the absurdity of these laws being an absolute obstacle to the natural development of multiculturalism.

These thoughts led into the next important observation, or rather, prepared Backman´s exact reaction upon it. As she walked down a Berlin side street later that same day, she noticed a broken old chair in the middle of the street. A text was written on the back of the chair, “Help me, I’m God.”. The object with its text, found by accident, seemed like a revelation, especially because it seemed to function as a visual link, or rather, as a conceptualization of her thoughts.

The artist acknowledged and accepted the work, inspired and made by reality. “I sat down on the chair for a moment and let my thoughts come and go freely. I have, so to speak, frozen that moment together with all the thoughts out of which the other works in my exhibition have resulted.” Visitors to the gallery are invited to sit down on the chair, too. The chair serves as a magnet, drawing together the content and the visual elements of all the pieces in the exhibition.

The reason for the artist’s epiphany in the Berlin side street could have links to Marcel Duchamp’s readymades. Duchamp chose familiar and common objects that he would combine with a text. The difference in Nina Backman’s piece “Help me, I’m God!” is that not only the object, but also the text on it already existed. Duchamp tested the limits of the art world; Nina Backman’s piece was not only created by reality, but has also been tested in the real world.
For Nina Backman it does not, however, seem to be of relevance that her found object already represents a particular context in art history; the readymade effect. More important than this, is that the effect it created coincided directly with her own thoughts and her developing identity as an artist. The text of her piece expresses the chaos in the world, in a tragic and ambiguously mysterious way. It is reminiscent of a global scream or of a cry for help.
The combination of the name and object in the piece causes a change in the spectator’s perspective, which produces different levels of meaning. According to Duchamp’s principal, the spectator had to seek and find these himself. There is a decidedly different approach in Nina Backman’s exhibition. One could say that “Help me, I´m God!” contains all levels of meaning that are being displayed in the other works as well. Although the exhibition consists of various subjects and several series of works with many different levels of meaning, it is recommended to approach the exhibition as a single work.

Hannu Castrén

SCHOKIERENDE BEGEGNUNG AUF EINER BERLINER SEITENSTRASSE

Kunst von Nina Backman basiert nicht auf einer einzigen Machart oder einem Stil, ganz zu schweigen von Material und Maß. Von daher kann jedes Thema, das die Künstlerin anspricht realisiert werden, trotz Begrenzungen in der Aussprache. Ihre bisherige Produktion beinhaltet Photos, Photogemälde, Skulpturen, Performance und Filme. Der Besuch in der neuesten Privatausstellung zeigt, dass die Liste weiterhin wächst.

Aus der Perspektive des Modernismus wäre diese Art von Vielfalt Zeichen einer zersplitterten und instabilen Künstleridentität. Der Kanon fesselt jedoch den Künstler in keiner Weise. In der Ausstellung kann man feststellen, dass insbesondere die Tradition des radikalen Avantgardismus die Künstlerin zu entscheidenden und schließlich auch produktiven Ausnahmen ermuntert, immer wenn es notwendig zu sein scheint.

Die Veränderung ist nicht das Ziel selbst, sondern folgt einer gewissen, aktiven Zielsetzung der Kunst. Für die Verwirklichung der Kunst, die mit dem Leben und mit der erlebten Wirklichkeit zu tun hat, ist es wichtig, dass die Themen ein möglichst genaues und sogar zweckmässiges Ausdrucksmittel finden. Dies soll jedoch keine konzeptuelle Trockenheit bedeuten. Die teilweise sehr unterschiedlichen Kunstwerke haben nicht nur einen roten Faden gemeinsam, sondern auch eine poetische Sensibilität, die charakteristisch ist für Nina Backmans Kunst. Sie strahlt aus der Visualisierung der Themen, der Sorgfältigkeit der Handarbeit als auch aus der Atmosphäre, die durch die Anordnung zwischen den Werken entsteht.

Die Ausstellung wird von der Raumskulptur „Help me, I´m God!“ dominiert. Laut Künstlerin ist ein Podiumsgespräch, das sie auf BBC World gesehen hatte, dem Kunstwerk vorausgegangen. Das Gesprächsthema war das Recht einer muslimischen Frau sich mit z B einem Christen oder mit einem Juden zu verheiraten. Das Programm hat Gedanken erweckt über die für Frauen diskriminierenden Gesetze der Religionen, deren Absurdität ein absolutes Hindernis für die natürliche Entwicklung der Multikulturalität ist. Diese Gedanken führen zu ihrer nächsten entscheidenden Wahrnehmung, oder besser, bereiten ihre genaue Reaktion darauf vor. Später am gleichen Tag ging sie nämlich in einer Berliner Seitenstrasse spazieren, und sah in der Mitte der Strasse einen alten, kaputten Stuhl. Auf dem Rücken des Stuhls stand der Text „Help me, I´m God!“ Das zufällig begegnete Objekt mit seinem Text wirkte wie eine Offenbarung, und diente vor allem als ein visuelles Äquivalent, oder ein Konzept für ihre Gedanken.

Die Künstlerin nahm das Werk, inspiriert und hergestellt von der Wirklichkeit, entgegen: „Ich setzte mich für eine Weile auf den Stuhl und ließ meine Gedanken frei fließen. Ich habe den Moment sozusagen zusammen mit den Gedanken, aus denen auch die anderen Werke der Ausstellung entstanden sind, eingefroren.“ Auch die Zuschauer der Galerie dürfen sich auf dem Stuhl niederlassen. Der Stuhl funktioniert wie eine Art Magnet, der alle Werke der Ausstellung, sowohl visuell, als auch inhaltlich zusammenzieht.
Der Grund für die schockierende Begegnung auf der Seitenstrasse kann auch bei Marcel Duchamps Readymade liegen. Als Readymade suchte Duchamp immer Objekte aus, die vom Anwendungszweck her bekannt und gewöhnlich waren, und fügte dann einen Text hinzu. Das eigenartige in Backmans „Help me, I´m God!“ -Readymade ist, dass nicht nur das Objekt, sondern auch die sprachliche Nachricht auf dem Objekt, schon fertig war. Duchamp mit seinem Readymade erprobte die Grenzen der Kunstwelt, Backmans Readymade ist nicht nur von der Wirklichkeit erschaffen, sondern noch dazu in der Wirklichkeit getestet worden.

Die Tatsache, dass das gefundene Objekt einen fertigen Readymade –Effekt mitbrachte, scheint Nina Backman jedoch nicht erstrangig gewesen zu sein, auch wenn sich das Werk doch dadurch an einen bestimmten kunsthistorischen Kontext anschließt. Umso wichtiger war es, dass der Effekt direkt und präzisierend mit den eigenen Gedanken und mit der sich entwickelnden Künstleridentität zusammentraf. Der Text des Readymades gibt dem tragischen und zugleich vielfältig mysteriösen Chaos der Weltsituation Ausdruck. Er erinnert an einen globalen Schrei oder einen Hilferuf.

Die Kombination des Namens und des Objekts im Readymade verursacht einen Wechsel in der Perspektive, dessen Einfluss das Werk mit unterschiedlichen Bedeutungsebenen versieht. Nach Duchamps Prinzip mussten diese vom Zuschauer selbst gefunden werden. In der Ausstellung von Nina Backman gibt es eine entscheidend andere Situation. Man könnte sagen, dass das Werk „Help me, I´m God!“ auch diese Bedeutungsebenen beinhaltet, die die Künstlerin in ihren anderen dargestellten Werken in die Hauptrolle gehoben hat. Auch wenn die Ausstellung aus mehreren Themen und Werkserien besteht, ist es empfehlenswert sich ihnen als ein einziges installiertes Werk in der Galerie zu nähern.


Hannu Castrén



SHOKEERAAVA KOHTAAMINEN BERLIININ SIVUKADULLA

Nina Backmanin taide ei perustu yhteen tekotapaan tai tyyliin saati materiaaliin tai mittakaavaan. Siksi mikään taiteilijaa puhutteleva aihe ei myöskään jää toteutumatta pelkästään ilmaisullisten rajoitteiden vuoksi. Hänen tähänastinen tuotantonsa sisältää valokuvia, valokuvamaalauksia, veistoksia, performansseja ja filmejä. Vierailu uusimmassa yksityisnäyttelyssä osoittaa, että luettelo kasvaa kaiken aikaa.

Modernismin näkökulmasta tällainen moninaisuus osoittaa taiteilijaidentiteetin pirstaleisuutta ja epävakautta. Kaanon ei kuitenkaan kahlitse taiteilijaa millään tavoin. Näyttelyssä havaitsee, että erityisesti radikaalin avantgarden traditio kannustaa taiteilijaa ratkaiseviin ja lopulta myös hedelmällisiin poikkeamiin aina, kun se tuntuu välttämättömältä.

Muutos ei ole itsetarkoituksellista vaan noudattaa tiettyjä taiteelle asetettuja aktivistisia päämääriä. Elämää ja elettyä todellisuutta käsittelevän taiteen toteutumisen kannalta on tärkeää löytää teemoille mahdollisimman tarkka tai jopa tarkoituksenmukainen ilmaisukeino. Tämä ei kuitenkaan tarkoita konseptuaalista kuivakkuutta. Hyvinkin erilaisia taideteoksia yhdistää paitsi tietty sisäinen juoni myös Nina Backmanin taiteelle vallitsevasti ominainen poeettinen herkkyys. Se väreilee sekä teeman visualisoinnissa, käsillä tekemisen tunnollisuudessa että atmosfäärissä, jonka installointi luo teosten välille.

Näyttelyä hallitsee tilateos Help me, I´m God!. Taiteilijan kuvauksen mukaan taideteosta ennakoi hänen katsomansa paneeliohjelma BBC Worldilla. Keskustelu käsitteli musliminaisen oikeuksia avioitua esimerkiksi kristityn tai juutalaisen kanssa. Ohjelma nostatti ajatuksia uskontojen naista alistavista säännöistä, joiden absurdius on ehdoton este monikulttuurisuuden luonnolliselle kehitykselle.

Ajatukset ketjuuntuivat seuraavaan ratkaisevaan havaintoon tai oikeastaan valmistelivat täsmällistä reagoimista siihen. Nimittäin, kun hän myöhemmin samana päivänä käveli eräällä Berliinin sivukadulla, hän huomasi keskellä katua rikkinäisen vanhan tuolin. Tuolin selkämykseen oli kirjoitettu teksti Help me, I´m God. Sattumalta kohdattu esine teksteineen vaikutti ilmestyksenomaisesti ja ennen kaikkea siksi, että se toimi visuaalisena vastineena tai kuin konseptina hänen ajatuksilleen.

Taiteilija otti vastaan todellisuuden inspiroiman ja valmistaman teoksen: –”Istuin tuoliin hetkeksi ja annoin ajatusten vapaasti tulla ja mennä. Olen ikään kuin jäädyttänyt hetken yhdessä kaikkien ajatusteni kanssa, joista myös näyttelyn muut työt ovat syntyneet”. Galleriassa katsojalla on myös mahdollisuus istua tuoliin. Tuoli on kuin magneetti, joka vetää kaikki näyttelyn teokset sekä visuaalisesti että sisällöllisesti yhteen.

Syytä kohtaamisen shokeeraavalle elämykselle sivukadulla voi hakea myös Marcel Duchampin readymaden ideasta. Duchamp valitsi readymadekseen aina käyttötarkoitukseltaan tutun ja tavanomaisen esineen, johon hän liitti tekstin. Poikkeuksellista Bakcmanin Help me, I´m God -readymadessa on se, ettei pelkästään esine vaan myös kielellinen viesti sen pinnassa oli jo valmiina olemassa. Kun Duchamp koetteli readymadeillaan taidemaailman rajoja, Backmanin readymade on paitsi todellisuuden luoma myös jo siinä ”koekäytetty”.

Nina Backmanille ei näyttäisi kuitenkaan olleen niinkään ensisijaista, että hänen löytönsä sisälsi jo valmiina niin sanotun readymade –efektin, vaikka siten teos toki liittyy elinvoimaisesti tiettyyn taidehistorialliseen kontekstiin. Sitä tärkeämpää oli, että efekti iski suoraan ja täsmentävästi sekä taiteilijan omiin ajatuksiin että hänen kehkeytyvään taiteilijaidentiteettiinsä. Readymaden teksti ilmaisee traagisesti ja samalla monimielisen mysteerinomaisesti maailmantilanteen kaoottisuuden. Se muistuttaa globaalia parkaisua tai avunpyyntöä.

Nimen ja esineen yhdistelmä readymadessa aiheuttaa näkökulman vaihdoksen, jonka vaikutuksesta teokseen varastoituu erilaisia merkitystasoja. Duchampilaisen periaatteen mukaan katsojan on pitänyt ne etsiä ja löytää. Nina Backmanin näyttelyssä on ratkaisevasti erilainen tilanne. Voisikin ajatella niin, että näyttelyssä oleva teos Help me, I´m God sisältää myös ne merkitystasot, jotka taiteilija on nostanut pääosaan muissa esillä olevissa taideteoksissa. Vaikka näyttely koostuukin useasta teemasta ja teossarjasta, sitä onkin suositeltavaa lähestyä kuin yhtenä galleriatilaan installoituna taideteoksena.

Hannu Castrén

more....

CV